Ne kammottavat pääsykokeet

Huomenet!

Varmasti jokainen koulunsa päättävä, mutta uuteen hakenut, on saattanut tuntea näitä samoja fiiliksiä nyt viime aikoina: paniikki, jännitys, epätoivo, innostus, toivo... Lista olisi varmaan loputon, jos sitä todella haluaisi jatkaa. Itselläni olivat ensimmäisen hakukohteeni pääsykokeet eilen (26.5.) Jyväskylässä. Matkasin Jyväskylään jo edellisenä iltana, nukuin hyvän ystävän luona hyvin heikot unet jännityksen takia. Aamulla jännitti niin paljon, etten saanut syötyä mitään, nakertelin evääksi ostamistani välipalapatukoista yhden. Selailin kertauskirjaa ja luin muistiinpanojani, tarkoituksena ei ollut oikeastaan enää oppia mitään uutta. Lähinnä yritin saada sen jännityksen loppumaan, mitä tunsin.

Puoli kahdeksan maissa lähdin ajamaan kohti pääsykoepaikkaa, koe alkoi 9. Löysin parkkipaikan yliopistolta helposti, luppoaikaa jäi lähes tunnin verran. Käytin sen kiertelemällä hieman yliopiston tiloja ja lukemalla ilmoitustaulun juttuja. Sitten koittikin itse koe. Luottavainen olo, kyllä tämä tästä. Olin vilkuillut aiempien vuosien (2009->) pääsykokeita ja ne olivat olleet mukavia ja yksinkertaisia, vaikkakin laajoja. Tarpeeksi avoimia kysymyksiä ja juuri sopivia miun tyyliin vastata.

No, entäpä sitten tämä minun nenän eteeni asettuva, ensi syksyn ratkaiseva koe sitten? Se oli kaikkea muuta. Sain eteeni liudan pitkiä, monimutkaisesti muotoiltuja kysymyksiä. En ymmärtänyt kaikissa mitä tarkalleen ottaen kysyttiin, lopuissa ei osaamis- tai tietotaso riittänyt. Jos kiinnostaa, käy kurkkaamassa koettä >TÄÄLLÄ<. Linkki vie biohaku.fi:n sivuille, en hyödy sen klikkaamisesta mitään muuta kuin sen, että tiedätte mistä valitan.

Nyt voin enää vain toivoa, että ensikertalaiskiintiöt ja muiden hakukokelaiden tulokset kompensoivat sisäänpääsyn verran miun tunarointia kokeessa. Fiilikset ovat kuitenkin melko surkeat mahdollisuuksia kohtaan.

Tämän postauksen kuvat koostuvat viimeisistä Helsinginreissun kuvista huhtikuulta, ensimmäisiltä virallisilta lämpökeleiltä. Saimpa viimein nämäkin julkaistua :D

Onnea muille vielä pääsykokeisiin ja kouluun pääsemisten suhteen!

Tatuointini

24.2.-16

24.2.-16

24.2.-16

Heipsan!

Ihoani on koristanut 24.2. alkaen tatuointi taskukellosta hieman vankemmalla ketjulla. Säästin tatuointiin rahaa monta kuukautta, keräsin jokaisen pikku hilun säästölippaseen. Ja lopulta, se odotus palkittiin. Tammikuussa, heti uudenvuoden jälkeen kävin koputtamassa KustomWorks tattoon tiskiä ja tervehtimässä tulevaa tatuoijaani, Akselia. Akseli otti vastaan hahmotelmani, lisäili siihen selitykseni mukaan asioita ja lopulta poistuin ajan ja hoito-ohjeiden kera kohti kotia. Sanotaan siitä alkaneen tuskallisin ja hämmentävin odotus pitkiin aikoihin. En ollut tai ole odottanut mitään niin kovasti kuin sitä hetkeä, kun ensimmäinen tatuointi koristaa ihoa.

Tätä tatuointia kuvaa yksi sana kaikkein parhaiten: Henkilökohtainen. Tämä merkkaa minulle niin montaa asiaa, joista vain muutaman aion sanoa teille. Puhutaan kuitenkin ennen merkitystä syistä. Miksi halusin tatuoinnin? Pitäisi kysyä ennemminkin miksi haluan tatuointeja. Tällä hetkellä ihoani koristaa tasan yksi, mutta seuraavalle tatuoinnille on jo aika 20.6., joka on muuten sopivasti lomaviikolle.

Olen aina pitänyt tatuoinneista, ja omasta tatuoinnista olen haaveillut kauan! En osaa tarkalleen sanoa, että kuinka kauan. Yläasteella se taisi olla vain ajatus, ammattikouluun mennessä ja kulmalävistystä ottaessa siitä taisi muodostua haave. Suurin tatuointihaaveeni on susi, koska sen oikukas, villi luonne, kauneus ja kahlittu voima. Unisymboliikassa sutta kuvataan seuraavasti: Unissa susi kuvastaa myös rohkeutta, kauneutta, eristyneisyyttä, mysteeriä, itseluottamusta ja ylpeyttä - ominaisuuksia, jotka ovat välttämättömiä matkalla oman itsen toteuttamiseen (lähde). En voi kuin allekirjoittaa, tuollainen merkitys tulevalla sudella on minulle jo nyt. 

En voi siis tarpeeksi korostaa, että tatuoinnit ovat olleet, ja tulevat olemaan, minulle henkilökohtainen ja suuri asia. Ei vain hetken mielijohde tai nykyhetken tatuointihuuman siivittämä "mulle kans". Vanhana ja ryppyisenä voin sitten pukeutua nahkarotsiin, leikata hiukset harmaaksi siiliksi ja käyttää mustia aurinkolaseja kera . Ihmiset voi sitten kylillä huudella "hullu akka".

Sattuiko tämän kyseisen tatuoinnin otto? Valmistauduin henkisesti suhkot suureen kipuun, koska valitsin tatuoinnin paikaksi yhden herkimmistä alueista omassa kehossani. Ja kyseessähän on avohaavan tekeminen, totta kai oletusarvo on että se sattuu. Loppupeleissä olisin voinu nukkua siinä tatuointituolissa koko sen ajan, mitä tatuointia tehtiin. Ainoa kunnon irvistys taisi päästä vasta, kun mentiin kyljenpuolelle ja nakutettiin tuohon kylkiluun päälle mustetta. Muuten en oikeastaan "kipua" tuntenut, pistelyä vain.

Parantumisprosessi oli myös helppo. Tatuointi ei kipuillut oikeastaan ollenkaan, sitä oli helppo rasvailla (rasvailin itse 4krt/pv, lopuksi 2-3krt tai kun muistin). Kutinaa ei ollut muutamaa hassua kertaa lukuun ottamatta. Iho alkoi "kuoriutua" toisen päivän kohdalla jo hieman, lähinnä tuosta kellon kääntönupista. Kaiken kaikkiaan tatuointi parani nopeasti ja siististi, ilman enempiä kauhistuksia.

Tatuoinnin olennaisimpia asioita on viisareiden osoittama äidin syntymäpäivä (18.09) sekä sekuntiviisarin sijainti pykälä ennen uuden minuutin alkua. Päivämäärän lisäksi tatuoinnin olennaisiin osiin kuuluu myös ketjun hajominen ja nimen omaan tuollaisen vankemman version. En olisi halunnut mitään kevyttä, pientä ja söpöä. Ei ole minun juttu sitten alkuunkaan sellainen.

Mitä tatuoinnin merkitykseen tulee: Jokaisella on menneisyytensä ja tulevaisuutensa, sekä nykyhetkensä. Kaikki liittyy kaikkeen ja kaikki tapahtuu ajassa: mennyt, nykyhetki tai tulevaisuus. Tatuointini on kello, joka kertoo menneisyydestä, tulevaisuudesta ja nykyhetkestä. Joka hetki, kun tulen tuota tatuointia katsomaan, muistan mistä olen päässyt menneisyydessäni yli, muistan että täytyy katsoa tulevaisuuteen. Muistan kuinka tulin satutetuksi ja kuinka satutin. Mutta muistan, kuinka nousin ylös ja jatkoin matkaani. Kuinka kuljin ja kuljen yhä eteenpäin tätä polkua. Katson taakseni, koska haluan nähdä ja muistaa mitä siellä takanapäin on.

Mutta muistan katsoa myös eteenpäin, toivoa, unelmoida ja haaveilla. Huonoina päivinä toivon voivani katsoa kelloa lantiollani ja saada siitä uskoa tulevaan. Tulevaisuus on se ainoa asia, mitä voin muuttaa. Menneisyyteen voin palata enää muistoissani, mutta tulevaisuus tapahtuu vasta sekunnin kuluttua. Voin vaikuttaa siihen, minä pystyn siihen.

Näihin tunnelmiin, näihin sanoihin, hyvää kesää kaikille!

Paranemisen jälkeen

Paranemisen jälkeen

Paranemisen jälkeen