Nimipäivä onnea!

Todella paljon nimipäivä onnea kaikille, jotka tänään viettävät nimipäiväänsä!

Tänään vietetään Johannan nimipäivää. En liiemmi, tuskin koskaan, ole pitänyt nimipäiviä oikeastaan minkään "arvoisena". Päivä muiden joukossa, mutta voi muistaa kaveria pikku onnitteluilla. Jotenkin nimet kalenterissa ovat aina olleet vain nimiä. Näin ajattelin tähän päivää asti, kunnes ruokapöydän ääressä istuivat mummi ja ukki. He toivat minulle mitä ihanimman nimipäivälahjan. Nimipäivät ovat heille paljon suurempi juttu, sitä taisin ihmetellä ääneenkin. Siinä kahvikuppi kädessä istuessa mummi innostui kertomaan nuoruutensa nimipäivistä.

Hän kertoi kuinka työpaikalla tuotiin kakkua, käytiin ystävän luona kahvilla tai muistettiin jollain muulla tapaa nimen kantajaa. Ylipäätään nimipäivä oli juhlavampi verrattuna nykypäivään. Ehkäpä jopa isompi juhla kuin syntymäpäivät! Itselle loogisempaa on juhlistaa niitä isosti, kakkua ja lahjoja sekä paljon ystäviä. Asia selittyikin yksinkertaisella jutulla: nimipäiviä oli paljon helpompi juhlistaa kuin syntymäpäivät, sillä monikaan ei tiennyt tai muistanut syntymäpäivien ajankohtia. Nimipäivän saattoi aina varmistaa kalenterista. Nykypäivänä meillä on kaikki maailman somet, joissa monissa näkyy se syntymäaika. Varsinkin facebookissa olevat eivät voi välttyä muistamasta jonkun synttäreitä!

Mutta vastakohtana, yhä harvemmin tulee katsottua sitä virallista kalenteria, jossa kaikki nimipäivät lukevat. Minullakin roikkuu kalenteri seinällä, mutta olen koko vuoden ajan vain kääntänyt kalenterikuukauden oikeaksi. En ole tainnut tehdä yhtäkään merkintää koko kalenteriin, vilkaissutkaan varmaan edes kunnolla. Tänään tutkailin kalenteria tarkemmin.

Eilen oli hyvän ystäväni Maaritin nimipäivät, tiistaina sen sijaan Saran. Ensiviikolla taas vietetään ukin nimipäivää. Kaikki menneet täysin ohitse.

Kuinka moni tietää milloin oma nimipäivä on? En olisi muistanut omaanikaan, ellei mummi olisi eilen kysynyt saako tulla pistäytymään nimipäiväkahveilla.
Onko nimipäivät ns. kuoleva perinne? Itselle tuli tänään olo, että haluan ainakin läheisimpiä ystäviäni muistaa paremmin vastedes. Yksi hyvä syy lisää nähdä ;)

Jyväskylä - täältä tullaan!

Ensimmäinen heinäkuuta istuuduin tietokoneen ääreen. Tiedot opiskelupaikoista olivat juuri tulleet, sähköposti ilmoittanut tuloskirjeestä. Se kertoi, että minut oli hyväksytty agrologiksi Jyväskylän ammattikorkeaan... ja 10. varasijan olevan yliopistoon, sinne minne todella haluan. Minut, joka olin maani myynyt ja itkukurkussa lähdin pääsykokeista (>KLIK<), oli sijoitettu varasijalle 10! En saattanut uskoa sitä, en kyennyt ymmärtämään ja olin onnesta soikeana. Eivät ne kokeet menneetkään niin surkeasti. Kirjettä tarkemmin lukiessa selvisi myös seuraavaa: Koepistemääräni: 40,33 Alin hyväksytty: 41,67. Voiko olla todellista?! Niin lähellä!

'Mitäs nyt?' oli varmaan ensimmäinen ajatus, kun lopulta rauhotuin istumaan ja miettimään. Olin pyöritellyt päässäni kesäkuun loppu puolella jo vaihtoehtoja. Niistä päällimmäisin oli, etten ottaisi ammattikorkeakoulun paikkaa vastaan ensikertalaiskiintiön säilymisen ja rahallisen tilanteen vuoksi. Kyseinen koulu sijaitsee kaukana Jyväskylän keskustasta ja varmaa oli, että haluaisin muuttaa n. 5km säteelle keskustasta. Opintotuella ja -lainalla ei olisi järkeä edes harkita kyseisen koulun aloittamista, jos sitä ei todella haluaisi. Ajattelin myös muuttavani Jyväskylään ja jatkavani lomittajana siellä.

Suoraan sanottuna olin niin 100% varma, ettei minulla ole mitään mahdollisuuksia yliopistoon pääsyyn tänä vuonna. Nyt minulla on vielä 15. elokuuta asti toivoa ja olen tällä hetkellä sijalla 7.! Kun tuo pommi pikku hiljaa iskostui päähäni, sai ammattikorkeakoulu kieltävän vastauksen. En aio lähteä kouluun, johon en täydellä innolla ole menossa (vain hakeakseni seuraavana keväänä uudestaan yliopistoon). Annan mieluummin paikkani toiselle, joka sen haluaa.

Jyväskylä jäi kuitenkin pyörimään mieleeni myös suuremmin. Paljon kavereita on muuttanut opintojen perässä sinne, eikä minulla montakaan jää tänne Savonlinnaan harvojen vaihtaessa maisemaa kuka minnekin. Minulla olisi vain perhe ja työ täällä, mikäli jäisin. Tietenkin uusiin ihmisiin voisi tutustua, täällähän voisi tapahtua vaikka mitä. Mutta entä jos lähdenkin katsomaan maailmaa? Uusi kaupunki, uudet kujeet. Niin paljon voisi tapahtua kummassakin.

Mikä tässä kaikessa ajatusmyrskyssä on nyt lopputulema? Minusta tulee Jyväskyläläinen elo- tai syyskuussa. Levitän siipeni ja lähden kokeilemaan onneani uudessa maakunnassa ja kaupungissa. Äidin kanssa asioita pohtiessa hän sanoi: "Jos lähtee, voi aina tulla takaisin. Mutta jos ei lähde, ei koskaan voi palata." Minulla tulee aina olemaan koti Savonlinnassa ja voin aina palata sinne. Olen onnellinen ja ylpeä perheestäni, heidän antamastaan tuesta sekä kannustuksesta.

Mitä en vielä syksystä muuton lisäksi tiedä, on se, aloitanko syksyni yliopisto-opiskelijana vai uuteen kaupunkiin tutustuvana työläisenä (vai työnhakijana). Kaikesta jännittämisestä huolimatta aion ryhtyä tähän!

Kasvaminen murskaa haaveita

Pienenä haaveili monista asioista. Pienenä oli vapaa haaveilemaan monista asioista.

Ihan pienenä uhosin perustavani kaupan, jossa myydään maitoa alle eurolla. Haaveilin myös hommaavani lehmän, talon ja peltoa. Olin sitä mieltä, että kaikki tulisi saada omasta maasta ja ilmaiseksi. Leipää piti tehdä, kuten naapurissa, ihan itse ja kaupan leivälle pitäisi sanoa ei (sitten kun olisin iso). Myös vaatteet tulisi ommella itse.

Kasvaessa nuo haaveet muuttivat muotoaan, koska ymmärrystä tuli lisää. Lehmät eivät viihtyisi takapihalla, vaikka niillä olisi soma pieni aitaus. Niitä pitäisi myös ruokkia joka päivä ja paljon. Ei pienempi Johanna ymmärtänyt vielä silloin lehmien tai oman maan viljelyn päälle mitään. Haaveet eivät kuitenkaan siihen lopullisesti kariutuneet. Niitä tuli uusia. Haaveilen yhä omasta hevosesta sekä kodista, jossa voisin asua loppuikäni. Löytyi minulta myös ammatinvalintaan liittyviä haaveita: Minusta tulee isona kilparatsastaja, laulaja, näyttelijä, eläinlääkäri... Listaa voisi jatkaa pitemmällekin, aina tuli nuorelle Johannalle uusi innostus ja sen myötä haave.

Yksi noista haaveista oli myös mallin ura. Mallihaaveet syntyivät joskus kasiluokalla, kun oma ulkonäkö alkoi kiinnostaa enemmän ja enemmän. Lisäksi tuohon aikaan seurasin Huippumalli haussa -ohjelmaa silmä tarkkana. Minusta olisi ollut niin huippua kokeilla kaikkia niitä kuvaustapahtumia! Meren kuohuissa makaamista kaunismekko päällä tai neonväreissä loistavat vaatteet päällä pyöränselässä olemista... Tämä vanha haave nousi muistoista yhtenä päivänä, kun hyvän ystävän Millan kanssa saatiin päähänpisto laittautua ja ottaa muutamat kuvat. Sateen vuoksi jäätiin sisälle kuvaamaan. Paikkaa miettiessä päädyin ehdottamaan valkeaa seinää vasten kuvaamista. Jälkitarkastelussa todettiin näiden kuvien muistuttavan tosi paljon jotain mallikansioiden "peruskuvia".

Kuten pienelle Johannalle kävi, haave sai jäädä. Mallin ura on hyvin haastavaa ja vaikeaa, petollistakin toisinaan. Ei minusta henkilökohtaisesti olisi ollut sellaiseen, ei välttämättä nykypäivänäkään. Olin liian kriittinen itseäni ja itsestäni otettuja kuvia kohtaan, etten olisi kestänyt mallimaailman tuomia paineita. Toisin sanoen, haave oli kuollut ja kuopattu.

Aivan kuten oma lehmä takapihalla, myös monet muut haaveet ja lapsuuden toiveet ovat kaatuneet kasvamisen tuomaan realistisuuteen. Tieto ja ymmärrys lisää tuskaa. Olisi todella upeaa kyetä haaveilemaan yhtä viattomasti kuin lapsena. Haaveista pitäisi voida myös puhua ääneen, olivatpa ne millaisia tahansa. Valitettavan usein kuuleekin sanottavan jonkun haaveillessa "typeriä", että tämän tulisi kasvaa aikuiseksi. Minusta se on niin väärin! Haaveita saa ja pitää olla, myös niitä hiukan epärealistisia.

Mistä sitä tietää, jos juuri se kaikkien mielestä epätodennäköisimmin toteutuva onkin se, mikä sinusta tulee isona?