Savonlinnan synttärijuhlat

Hyvää syntymäpäivää synnyinkaupunkini!

Kotikaupunkini täytti 29.7. Olavin päivänä 377 vuotta. Silloin täällä on tapana juhlia hieman isommin: museoihin on vapaa tai hyvin edullinen sisäänpääsy, Olavinlinnaan pääsee tutustumaan eurolla, torilla on live-musiikkia ja paljon kauppiaita sekä paljon paljon muuta. Kaiken kruunaa 12 ammuttavat raketit, jotka näin tänä vuonna ensimmäistä kertaa koskaan. En ole aiemmin juhlistanut Olavin päivää kovin kummoisesti, joskus yläasteella taisin olla kaveriporukalla kerran liikenteessä. Yleensä kuitenkin perheeni kesälomareissu sijoittui juuri näihin aikoihin, joten olen missannut jonkun verran mahdollisuuksiakin juhlistaa päivää :)

Tänä vuonna asiat olivat kuitenkin toisin. Useiden sattumien kautta päädyin viettämään päivää kahden minulle tärkeän ihmisen seurassa. Me käveltiin ympäri kaupunkia, juteltiin vastaantulevien tuttujen kanssa ja kuvailtiin Olavinlinnan rannassa. Aiemmin päivällä hyödynsin ilmaisen sisäänpääsyn maakuntamuseoon ja kävin katsomassa poliiseista kertovan näyttelyn.

Mikä tässä päivässä oli parasta: päädyttiin vahingossa ilotulitusristeilylle. Käveltiin satamassa ja heitin puolivitsillä ajatuksen risteilylle lähdöstä. Päädyttiin tutkimaan lähtöaikoja ja kymmenessä minuutissa istuttiinkin jo m/s Elviiralla. Maksettiin risteilystä 7e per nuppi ja nähtiin ilotulitukset järveltä käsin! En ollut eläissäni kokenut mitään vastaavaa, mutta lähtisin milloin vain uudestaan!

Risteilyn jälkeen jatkoimme toisen ystävän kanssa nukkumaan seuraavan aamun työvuoron vuoksi.

Juhlistetaanko teidän kotikaupunkien syntymäpäiviä erityisesti?

Nimipäivä onnea!

Todella paljon nimipäivä onnea kaikille, jotka tänään viettävät nimipäiväänsä!

Tänään vietetään Johannan nimipäivää. En liiemmi, tuskin koskaan, ole pitänyt nimipäiviä oikeastaan minkään "arvoisena". Päivä muiden joukossa, mutta voi muistaa kaveria pikku onnitteluilla. Jotenkin nimet kalenterissa ovat aina olleet vain nimiä. Näin ajattelin tähän päivää asti, kunnes ruokapöydän ääressä istuivat mummi ja ukki. He toivat minulle mitä ihanimman nimipäivälahjan. Nimipäivät ovat heille paljon suurempi juttu, sitä taisin ihmetellä ääneenkin. Siinä kahvikuppi kädessä istuessa mummi innostui kertomaan nuoruutensa nimipäivistä.

Hän kertoi kuinka työpaikalla tuotiin kakkua, käytiin ystävän luona kahvilla tai muistettiin jollain muulla tapaa nimen kantajaa. Ylipäätään nimipäivä oli juhlavampi verrattuna nykypäivään. Ehkäpä jopa isompi juhla kuin syntymäpäivät! Itselle loogisempaa on juhlistaa niitä isosti, kakkua ja lahjoja sekä paljon ystäviä. Asia selittyikin yksinkertaisella jutulla: nimipäiviä oli paljon helpompi juhlistaa kuin syntymäpäivät, sillä monikaan ei tiennyt tai muistanut syntymäpäivien ajankohtia. Nimipäivän saattoi aina varmistaa kalenterista. Nykypäivänä meillä on kaikki maailman somet, joissa monissa näkyy se syntymäaika. Varsinkin facebookissa olevat eivät voi välttyä muistamasta jonkun synttäreitä!

Mutta vastakohtana, yhä harvemmin tulee katsottua sitä virallista kalenteria, jossa kaikki nimipäivät lukevat. Minullakin roikkuu kalenteri seinällä, mutta olen koko vuoden ajan vain kääntänyt kalenterikuukauden oikeaksi. En ole tainnut tehdä yhtäkään merkintää koko kalenteriin, vilkaissutkaan varmaan edes kunnolla. Tänään tutkailin kalenteria tarkemmin.

Eilen oli hyvän ystäväni Maaritin nimipäivät, tiistaina sen sijaan Saran. Ensiviikolla taas vietetään ukin nimipäivää. Kaikki menneet täysin ohitse.

Kuinka moni tietää milloin oma nimipäivä on? En olisi muistanut omaanikaan, ellei mummi olisi eilen kysynyt saako tulla pistäytymään nimipäiväkahveilla.
Onko nimipäivät ns. kuoleva perinne? Itselle tuli tänään olo, että haluan ainakin läheisimpiä ystäviäni muistaa paremmin vastedes. Yksi hyvä syy lisää nähdä ;)

Jyväskylä - täältä tullaan!

Ensimmäinen heinäkuuta istuuduin tietokoneen ääreen. Tiedot opiskelupaikoista olivat juuri tulleet, sähköposti ilmoittanut tuloskirjeestä. Se kertoi, että minut oli hyväksytty agrologiksi Jyväskylän ammattikorkeaan... ja 10. varasijan olevan yliopistoon, sinne minne todella haluan. Minut, joka olin maani myynyt ja itkukurkussa lähdin pääsykokeista (>KLIK<), oli sijoitettu varasijalle 10! En saattanut uskoa sitä, en kyennyt ymmärtämään ja olin onnesta soikeana. Eivät ne kokeet menneetkään niin surkeasti. Kirjettä tarkemmin lukiessa selvisi myös seuraavaa: Koepistemääräni: 40,33 Alin hyväksytty: 41,67. Voiko olla todellista?! Niin lähellä!

'Mitäs nyt?' oli varmaan ensimmäinen ajatus, kun lopulta rauhotuin istumaan ja miettimään. Olin pyöritellyt päässäni kesäkuun loppu puolella jo vaihtoehtoja. Niistä päällimmäisin oli, etten ottaisi ammattikorkeakoulun paikkaa vastaan ensikertalaiskiintiön säilymisen ja rahallisen tilanteen vuoksi. Kyseinen koulu sijaitsee kaukana Jyväskylän keskustasta ja varmaa oli, että haluaisin muuttaa n. 5km säteelle keskustasta. Opintotuella ja -lainalla ei olisi järkeä edes harkita kyseisen koulun aloittamista, jos sitä ei todella haluaisi. Ajattelin myös muuttavani Jyväskylään ja jatkavani lomittajana siellä.

Suoraan sanottuna olin niin 100% varma, ettei minulla ole mitään mahdollisuuksia yliopistoon pääsyyn tänä vuonna. Nyt minulla on vielä 15. elokuuta asti toivoa ja olen tällä hetkellä sijalla 7.! Kun tuo pommi pikku hiljaa iskostui päähäni, sai ammattikorkeakoulu kieltävän vastauksen. En aio lähteä kouluun, johon en täydellä innolla ole menossa (vain hakeakseni seuraavana keväänä uudestaan yliopistoon). Annan mieluummin paikkani toiselle, joka sen haluaa.

Jyväskylä jäi kuitenkin pyörimään mieleeni myös suuremmin. Paljon kavereita on muuttanut opintojen perässä sinne, eikä minulla montakaan jää tänne Savonlinnaan harvojen vaihtaessa maisemaa kuka minnekin. Minulla olisi vain perhe ja työ täällä, mikäli jäisin. Tietenkin uusiin ihmisiin voisi tutustua, täällähän voisi tapahtua vaikka mitä. Mutta entä jos lähdenkin katsomaan maailmaa? Uusi kaupunki, uudet kujeet. Niin paljon voisi tapahtua kummassakin.

Mikä tässä kaikessa ajatusmyrskyssä on nyt lopputulema? Minusta tulee Jyväskyläläinen elo- tai syyskuussa. Levitän siipeni ja lähden kokeilemaan onneani uudessa maakunnassa ja kaupungissa. Äidin kanssa asioita pohtiessa hän sanoi: "Jos lähtee, voi aina tulla takaisin. Mutta jos ei lähde, ei koskaan voi palata." Minulla tulee aina olemaan koti Savonlinnassa ja voin aina palata sinne. Olen onnellinen ja ylpeä perheestäni, heidän antamastaan tuesta sekä kannustuksesta.

Mitä en vielä syksystä muuton lisäksi tiedä, on se, aloitanko syksyni yliopisto-opiskelijana vai uuteen kaupunkiin tutustuvana työläisenä (vai työnhakijana). Kaikesta jännittämisestä huolimatta aion ryhtyä tähän!